Bud Powell

Bud Powell

Earl Rudolph "Bud" Powell (27. syyskuuta 1924 – 31. heinäkuuta 1966) oli yksi vaikutusvaltaisimpia jazzpianisteja. Hän oli keskeinen hahmo bebop-tyylin muovautumisessa, ja hän teki myös lukuisia arvostettuja jazzsävellyksiä.

Elämä ja musiikki

Varhaiset vaiheet

Powellin isoisä oli flamencokitaristi, ja hänen isänsä oli pianisti. Perhe eli New Yorkissa. Powellin vanhempi veli, William, soitti trumpettia, ja 15-vuotiaana Powell soitti veljensä yhtyeessä. Powellin nuorempi veli, Richie, oli niin ikään pianisti. Powell ryhtyi opettelemaan klassisen musiikin soittoa pianolla jo varhain. Hän kiinnostui myöhemmin jazzista, esimerkiksi kahden jazzpianistin, James P. Johnsonin ja Art Tatumin, vaikutuksesta. Thelonious Monkista tuli Powellin varhainen opettaja, jonka kanssa hän pysyi ystävänä tulevina vuosinakin (Monkin kuuluisa kappale, "In Walked Bud", on nimetty Powellin mukaan).

1940-luvun alkupuolella Powell soitti useissa yhtyeissä. Hän levytti ensi kertaa trumpetisti Cootie Williamsin ryhmässä vuonna 1944. Tuolloin nauhoitettiin ensimmäinen levytys Monkin standardista, "’Round Midnight". Monkin mukana Powell pääsi bebop-muusikoiden piireihin, jotka alkoivat tuohon aikaan muodostua New Yorkin jazz-baareissa. Powell sai osakseen arvostusta sekä omintakeisista bebop-sooloistaan, että kyvystään soittaa nopeasti (Powellin soitto ei ole puhtaan teknisesti ihmeellistä verrattuna nykyisiin jazzpianisteihin, mutta esimerkiksi Monkiin verrattuna ero oli kuitenkin suuri).

Levytysura alkaa

Powellin ensimmäinen omalla nimellä tehty levytys tehtiin basisti Curly Russellin ja rumpali Max Roachin kanssa vuonna 1947. Samana vuonna hän levytti Charlie Parkerin ja Miles Davisin kanssa. Marraskuussa 1947 Powell joutui Creedmoren mielisairaalaan, jossa hän sai sähköhoitoa. Tämä aiheutti hänelle osittaisen muistinmenetyksen. Sairaalasta päästyään Powell ystävystyi kahden saksofonistin, Jackie McLeanin ja Sonny Rollinsin, kanssa. Powell suositteli McLeania pian Miles Davisille. Sairaalareissu ei jäänyt Powellin viimeiseksi, vaan hänellä diagnosoitiin skitsofrenia, josta hän kärsi läpi elämänsä. On epäilty, että mielenterveysongelmat olisivat alkaneet vuonna 1945, jolloin hän joutui poliisin hakkaamaksi (joskin hänellä oli jo ennen tätä mainetta omituisesta käytöksestään). Tämän lisäksi Powell kärsi alkoholismista – jopa pienet määrät alkoholia tekivät hänestä aggressiivisen.

Tunnetuimmat levytykset

Yleisen mielipiteen mukaan Powellin parhaat levytykset syntyivät ennen vuotta 1954, Blue Notelle ja Verve Recordsille. Ensimmäinen Blue Note -levytyssessio oli vuonna 1949, jolloin mukana olivat Fats Navarro, Sonny Rollins, Tommy Potter and Roy Haynes. Tuolloin levytettiin esimerkiksi kappaleet "Bouncing with Bud" ja "Dance of the Infidels". Toinen Blue Note -levytyssessio tehtiin Russellin ja Roachin kanssa triona, ja siinä levytettiin esimerkiksi kappaleet "Parisian Thoroughfare" ja "Un Poco Loco". Tämän jälkeen tehtiin myös levytyksiä Granz-yhtiöille, joissa Powell soitti aina trion kanssa lukuisten eri rumpalien ja basistien kanssa. Mukana olivat esimerkiksi Russell, Roach, Buddy Rich, Ray Brown, Percy Heath, George Duvivier, Art Taylor, Lloyd Trotman, Osie Johnson, Art Blakey ja Kenny Clarke.

Powell nauhoitti Blue Notelle ja Vervelle läpi 1950-luvun. Hän joutui kuitenkin marihuanan hallussapidosta kiinnijäätyään uudestaan mielisairaalaan, jossa hän vietti vuodet 1951–1953. Sairaalasta päästyään Powellin kykyjen katsottiin heikenneen skitsofrenialääkityksen johdosta. Blue Notelle tehdyt kolme levyä 1950-luvun lopussa osoittivat Powellin kuitenkin pystyvän yhä säveltämään laadukasta materiaalia, vaikka soitto ei enää kulkenut aivan yhtä hyvin kuin aiemmin. Jouduttuaan taas muutaman kerran sairaalaan, Powell muutti vuonna 1959 Pariisiin erään lapsuudenystävänsä kanssa.

Viimeiset vuodet

Pariisissa Powell työskenteli Pierre Michelotin ja Kenny Clarken kanssa triona. Hänen ystävänsä Altevia Edwards piti huolen rahoituksesta ja lääkityksestä. Powell teki vielä muutamia maininnanarvoisia levytyksiä, kuten vuoden 1960 Essenissä nauhoitetun livelevyn, jossa mukana oli Clarke, Oscar Pettiford sekä Coleman Hawkins. Joulukuussa 1961 hän levytti kaksi albumia Columbia Recordsille. Powell ystävystyi Pariisissa taiteilija Francis Paudrasin kanssa, ja muutti tämän kotiin asumaan vuonna 1962. Tämän jälkeen Powell pääsi levyttämään vielä kerran Blue Notelle, kun hänet vaihdettiin viime hetkellä Kenny Drew'n tilalle eräälle Dexter Gordonin levylle. Kyseisellä levyllä Powellin soitto kulkee vielä varsin hyvin. Seuraavana vuonna, 1963, Powell sairastui tuberkuloosiin, ja vuonna 1964 hän palasi New Yorkiin Paudrasin kanssa. Powell kuoli lopulta sairaalassa vuonna 1966. Hänen käytöksensä oli pahentunut kuolemaa edeltävinä kuukausina eikä hän ollut huolehtinut itsestään enää lainkaan. Vuonna 1986 Paudras kirjoitti kirjan ystävyydestään Powellin kanssa. Kirja oli pohjana myös elokuvalle Round Midnight – keskiyön soundi (1986), joka yhdistelee Powellin ja saksofonisti Lester Youngin elämänvaiheita.

Powellin tunnetuimpia sävellyksiä

• "Un Poco Loco"
• "Tempus Fugue-It" ("Tempus Fugit")
• "Dance of the Infidels"
• "Bouncing with Bud"
• "Cleopatra's Dream"
• "Hallucinations"
• "Celia"
• "Parisian Thoroughfare"

Valikoituja levyjä

Varhaiset levytykset

• Tempus Fugue-It – Proper Records, neljän CD:n boksi, materiaalia vuosilta 1944–1950

Blue Note Records

• The Amazing Bud Powell, Volume One – vuosien 1949 ja 1951 levytykset.
• The Amazing Bud Powell, Volume Two – 1953
• The Amazing Bud Powell, Volume Three – Bud! – 1957
• Time Waits – 1958
• The Scene Changes – 1958
• The Complete Blue Note and Roost Recordings – Neljä CD:tä

Verve Records

• The Complete Bud Powell on Verve – Viisi CD:tä, vuosilta 1949–1956
• The Best of Bud Powell on Verve – Edellisen boksin parhaat yhdellä CD:llä

Aiheesta muualla

• Bud Powell -diskografia
• Bud Powell -sivusto
• The African American Registry - Bud Powell