Kansakoulu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee koulujärjestelmää. Kansakoulu oli myös kasvatusopillinen aikakauslehti.
Koulutus Suomessa
Esiaste
- varhaiskasvatus
Perusaste
- peruskoulu
Toinen aste eli keskiaste
- lukio
- ammattikoulutus
- ammatillinen aikuiskoulutus
- kaksoistutkinto
Korkea-aste
- ammattikorkeakoulu
- yliopisto
Historiallisia oppilaitosmuotoja
- kansakoulu
- oppikoulu
- opistoaste
- kouluaste
Kansakoululaisia 1920-luvulla

Kansakoulu oli Suomessa aluksi nelivuotinen oppilaitos, joita alettiin perustaa vuoden 1866 kansakouluasetuksen myötä. Asetuksen mukaan kaupungit velvoitettiin perustamaan kansakouluja, mutta maaseudulla kunta sai päättää.[1] 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella kiertokoulut olivat maaseudulla tärkeitä. Vuonna 1921 tuli voimaan oppivelvollisuuslaki, jolloin kansakoulu muuttui kuusivuotiseksi ja kiertokoulut lakkautettiin. Kansakoulut lakkautettiin peruskoulu-uudistuksen yhteydessä 1970-luvulla. Kansakoulussa kukin sai opiskella omalla äidinkielellään, mikä oli merkittävä parannus erityisesti suomenkieliselle väestölle.

Kansakoulujen synty ja yleistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset kansakoulut perustettiin Suomeen 1850-luvulla,[2][3] perustajina olivat yleensä sivistyneet ja kaukonäköiset kartanonomistajat ja tehtailijat.[4] 1800-luvun loppupuolella kansakoulujen perustaminen oli kuntien aktiivisuuden varassa, vaikka kouluihin olikin mahdollista saada valtionapua. Kouluja perustettiin melko laiskasti, sillä kansan keskuudessa katsottiin kirkollisen kiertokoulun riittävän tavallisen ihmisen sivistykseksi. Tuolloin nelivuotisen kansakoulun uskottiin opettavan lapset laiskoiksi ja totuttavan heidät kirjoihin ruumiillisen työn sijasta. Kaupungeissa kansakouluja perustettiin aktiivisemmin, sillä teollisuus tarvitsi lasku- ja lukutaitoisia kansalaisia eikä toimettomille lapsille ollut lapsityövoiman käytön vähentyessä parempaakaan käyttöä.[5]

Maaseudun koululaitos oli vielä 1900-luvun alussa verrattain harva. Kartassa näkyvät kaikki maaseudulla sijainneet oppilaitokset.

Vuonna 1898 valtiopäivät ja keisari hyväksyivät piirijakoasetuksen, jonka mukaan kaikki pitäjät oli jaettava koulupiireihin niin, että kenenkään koulumatka ei muodostuisi yli viiden kilometrin mittaiseksi. Kaikilla halukkailla oli oikeus päästä kansakouluun, mutta oppivelvollisuutta ei ollut.[6] Tämä vauhditti koulujen perustamista. Tyypillisesti koulut muodostuivat kaksiluokkaisesta ala- ja samoin kaksiluokkaisesta yläkansakoulusta, vaikka syrjäseuduilla esiintyi myös pelkkiä lastenkouluja, joissa oli vain alakansakoulu. Alakansakoulun tehtävä oli tarjota alkuopetusta. Syrjäisimmillä seuduilla, erityisesti Lapissa ja Raja-Karjalassa, kansakouluja ei tarvinnut perustaa täysimittaisina, vaan opetus toteutettiin joko niin sanottuna supistettuna kansakouluna tai kiertokouluna.

Vuonna 1886, kahdenkymmenen vuoden kuluttua kansakouluasetuksen antamisesta, Suomessa oli vielä sata maalaiskuntaa, joissa ei ollut kansakoulua. Vuonna 1901 niitä oli enää seitsemän. Lukuvuonna 1900−1901 kansakoulua kävi 34 prosenttia kouluikäisistä maalaislapsista. Kymmenen vuotta myöhemmin osuus oli 51 prosenttia ja oppivelvollisuuden tullessa voimaan 68 prosenttia.[7]

Kansakoulua luotaessa päämääränä oli ensisijaisesti laajan maaseudun peruskoulutustarpeen tyydyttäminen, joten opetusohjelmaan haluttiin saada vahvasti käytännöllinen leima. Tässä suhteessa tärkeä oli käsityön opetus; usein käsityö oli ainoa oppiaine, joka sitoi oppilaan mielenkiintoa kouluun.[8] 1920-luvulta lähtien kouluihin perustettiin myös puutarhoja, joiden ansiosta puutarhaharrastus levisi maaseudulle. Opetukseen liitettiin lisäksi taloudellisuus- ja säästäväisyyskasvatus.[9]

Oppivelvollisuuslaki säädettiin vasta Suomen itsenäistymisen jälkeen vuonna 1921. Nyt lasten kansakoulun oppimäärän omaksuminen muuttui pakolliseksi, ja kunnat velvoitettiin entistä tiukemmin perustamaan ja ylläpitämään kansakouluja. Oppimisen tapa kuitenkin säilyi vapaana, mutta kuntien kansakoulut olivat pääsääntöinen tie oppivelvollisuuden suorittamiseksi.[10][11] Oppivelvollisuuslaki ei tuntenut kiertokouluja, joten niistä muodostettiin kansakoulun kaksi alinta luokkaa. Näin kansakoulusta muodostui kuusivuotinen.[11] Viimeiset kaksi vuotta kantoivat kansakoulun jatkokurssin nimeä, ja ne oli mahdollista suorittaa vapaampana opiskeluna. Varsinaisen kansakoulun neljännen luokan jälkeen niillä, joilla oli taloudelliset edellytykset ja riittävä koulumenestys, oli mahdollisuus pyrkiä oppikouluun. Vuoden 1958 kansakoululain mukaan varsinainen kansakoulu oli edelleen kuusivuotinen, mutta sen loppuun lisättiin kaksi vuotta pakollista jatko-opiskelua, jota kutsuttiin kansalaiskouluksi.[12]

Kouluruokailu toteutettiin kansakouluissa vuonna 1948, mistä lähtien kuntien oli järjestettävä kaikille oppilaille maksuton ateria jokaisena koulupäivänä. Siitä säädettiin laki vuonna 1943 mutta siihen kuitenkin annettiin viiden vuoden siirtymäaika.[13] Tätä ennen oppilaat olivat tuoneet kotoaan kouluun omat eväät, jotka olivat vähävaraisten perheiden lapsilla usein hyvin puutteelliset. Tosin jo vuonna 1905 oli yksityisin voimin perustettu erityinen Koulukeittolayhdistys, mutta sen merkitys oli jäänyt melko vähäiseksi. Vähävaraisten perheiden lapsilla oli mahdollisuus saada kunnalta myös vaateavustusta, jonka merkitys korostui 1930-luvun alun pula-aikana. Harvaan asutuilla seuduilla, joilla oppilaiden koulumatka ylitti viisi kilometriä tai oli muuten vaikeakulkuinen, pitkämatkaisille oppilaille oli rakennettava koulun yhteyteen asuntola, jossa oli oltava erilliset tilat tytöille ja pojille. Maaseudulla oli 1960-luvulle saakka tavallista, että opettaja asui koululla. Ennen kouluhenkilökunnan palkkaamista oppilaat huolehtivat vuorollaan järjestäjinä opetustilojen lämmityksestä ja puhtaanapidosta.

Kansakoulunopettajina toimivat opettajaseminaarin käyneet kansakoulunopettajat, joiden pohjakoulutus vaihteli kansakoulusta ylioppilastutkintoon. Seminaari itsessään kesti aluksi neljä, myöhemmin viisi vuotta, mutta keskikoulun käyneillä oli mahdollisuus suorittaa se nopeammin. Monet kansakoulunopettajat toimivat alueensa yleisinä puuhamiehinä osallistuen aktiivisesti nuorisoseura-, suojeluskunta-, kansanvalistus- ja raittiustyöhön.

Kansakoulujen toimintaa johtivat ja valvoivat kunnan-, kauppalan- ja kaupunginvaltuustojen valitsemat johtokunnat. Kullakin koululla oli oma johtokunta, johon kuului oppilaiden huoltajien lisäksi opettajien ja muun henkilökunnan edustajat. Yksi johtokunnan jäsen toimi koulun taloudenhoitajana. Johtokunnan sihteerinä toimi tavallisesti sen opettajajäsen. 1940-luvulta lähtien jokaisessa kunnassa oli koululautakunta kunnan kaikkien koulujen ja ylempien kouluviranomaisten yhdyselimenä. Koulutoimen ylin johto ja valvonta kuului kouluhallitukselle, jonka apuna toimivat kansakoulujen tarkastajat.[14]

Kansakoulujen yhteiskunnallinen merkitys korostui varsinkin maaseudulla Suomen itsenäistymistä edeltäneinä vuosikymmeninä muutenkin kuin opettajien tekemän opetustyön ansiosta. Monessa maaseutuyhteisössä kansakoulunopettaja oli ainoa tai lähes ainoa kirjoitustaitoinen henkilö. Näin opettajat saavuttivat ympäristönsä luottamuksen ja arvonannon, joiden ansiosta heille avautui lukuisia vastuullisia luottamustehtäviä juuri alkunsa saaneessa kunnallishallinnossa. Oppilaidensa ja asuinympäristönsä elinolot tuntevat opettajat olivat lähes korvaamaton apu sosiaalitoimessa, koska heillä katsottiin olevan puolueeton asema eri yhteiskuntaluokkien välillä. Laulu- ja soittotaitoiset opettajat toimivat usein kanttoriurkureina sekä perustivat ja johtivat kuoroja. Yhdistys- ja taloudellisen toiminnan vapautuessa ja vilkastuessa kirjoitus- ja laskutaitoisia opettajia tarvittiin paikallisjohtajina ja kirjanpitäjinä sekä myös säästöpankkien hoitajina. Monet opettajat antoivat oman panoksensa myös osuustoimintaliikkeeseen osuuskassojen ja -liikkeiden alkuunpanijoina ja johtajina. Opettajien ansiotaso oli heidän yhteiskunnallisesta arvostuksestaan huolimatta melko alhainen, joten he hankkivat palkallisia sivutoimia vakuutus- ja sanomalehtiasiamiehinä sekä lehtien kirjeenvaihtajina. Sääty-yhteiskunnassa opettajilla ei ammattiryhmänä ollut äänioikeutta, joten he toimivat henkilökohtaistenkin intressiensä vuoksi innokkaasti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden aikaansaamiseksi. Kansakoulun ja opettajien merkitys suomalaisen yhteiskunnan, varsinkin maaseudun olojen kehittäjinä ja uudistajina oli siis todella suuri.

Lukuvuonna 1960−1961 Suomessa oli toiminnassa − kansalaiskoulut mukaan lukien − 6700 kansakoulua, joissa työskenteli 630 896 oppilasta ja 23 458 opettajaa.[15] Suomen suurin kansakoulu – 1950-luvulle saakka jopa Pohjoismaiden suurimmaksi mainittu – oli Helsingin Alppiharjussa sijaitseva, vuonna 1934 valmistunut Aleksis Kiven koulu, jossa oli 30 luokkahuonetta.[16] Peruskoulu-uudistuksen ulottuessa Helsinkiin 1977 Aleksis Kiven kansakoulu muutettiin Aleksis Kiven ala-asteen kouluksi, joka yhdistyi vuonna 1982 Kallion yläasteen koulun kanssa Aleksis Kiven peruskouluksi, joka se on nykyiseltä nimeltään.

Kansakoululaitoksen lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansakoululaitos lakkautettiin siirryttäessä peruskoulujärjestelmään. Tällöin kaikki kansakoulut muuttuivat peruskoulujen ala-asteiksi eli nykyisiksi perusopetuksen vuosiluokiksi 1–6. Jatkoluokat eli kouluvuodet 7–8 sulautettiin yhdessä keskikoulujen kanssa peruskoulujen yläasteiksi. Kansakoulunopettajat siirtyivät luokanopettajiksi ala-asteille. Eräissä kunnissa kansalaiskoulu muutettiin kokeiluluonteiseksi peruskoulun yläasteeksi jo syksyllä 1968. Koulun työviikko muutettiin kuusipäiväisestä viisipäiväiseksi vuonna 1971. Virallinen peruskoulujärjestelmään siirtyminen toteutettiin alueittain vuodesta 1972 alkaen viiden vuoden aikana, viimeisenä pääkaupunkiseutu syyslukukauden alkaessa 1977. Peruskouluun siirtymisen yhteydessä lakkautettiin kansakouluntarkastajien virat ja virassa olleet siirrettiin lakkautuspalkalle.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Syväoja, Hannu: Kansakoulu − suomalaisten kasvattaja. Perussivistystä koko kansalle 1866−1977. Jyväskylä: PS-kustannus, 2004. ISBN 952-451-100-2.
  • Parkkonen, Tero: Kansakoululaitoksen perustaminen 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun loppuun. Suomen historian pro gradututkielma. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Historian ja etnologian laitos, 2008. Teoksen verkkoversio.
  • Valtasaari, Antero (toim.): Kansakoulu 1866−1966. Helsinki: Otava, 1966.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Kansakoululaitoksen synty
  2. ↑ Parkkonen, Tero, s. 10–11
  3. ↑ Myyryläinen, Heikki: Kansakoulun syntyminen ja laajeneminen Internetix. 1998. Viitattu 11.10.2018.
  4. ↑ Parkkonen, Tero, s. 13–14, 26–27, 29, 55, 64, 78
  5. ↑ Parkkonen, Tero, s. 33–34, 96
  6. ↑ Parkkonen, Tero, s. 2, 67
  7. ↑ Valtasaari (toim.): Kansakoulu 1866−1966, s. 133.
  8. ↑ Syväoja: Kansakoulu − suomalaisten kasvattaja, s. 175.
  9. ↑ Syväoja: Kansakoulu − suomalaisten kasvattaja, s. 124−126.
  10. ↑ Kallio, Henna-Leena: Itsenäisen Suomen oppivelvollisuuskoulu Yle - Oppiminen. 26.10.2012. Viitattu 11.10.2018.
  11. ↑ a b Myyryläinen, Heikki: Oppivelvollisuuden toteuttaminen Internetix. 1998. Viitattu 11.10.2018.
  12. ↑ Jatkokursseista kansalaiskouluun KirjastoVirma, Pohjoispohjalaista kulttuuriperintöä. Viitattu 11.10.2018.
  13. ↑ Kouluruokailun historiaa EDU.fi. 17.6.2016. Viitattu 11.10.2018.
  14. ↑ Syväoja: Kansakoulu − suomalaisten kasvattaja, s. 82−85.
  15. ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 4, 1962, Helsinki.
  16. ↑ Syväoja: Kansakoulu − suomalaisten kasvattaja, s. 78.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tuominen, Irja (toim.): Koulun kello soi − opettajat muistelevat. Gummerus 1980, Jyväskylä. ISBN 951-20-2031-9.
  • Koulu ja menneisyys -vuosikirjat. Suomen Kouluhistoriallinen Seura, Helsinki.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kansakoulu&oldid=18914311”